Me tässä päätettiin aivan täyskäännös suunnitelmiin, vieläkin olen ihan ihmeissäni miten tää nyt sit kuitenkin NÄIN meni 😀
..Eli oltiin aiemmin vakuuttuneita että Eevi jää meidän viimeiseksi. Minäkin olen koko ajan 100% varmuudella sanonut joka paikassa, että Eevi on minun viimeinen ja siksi hänen kasvaminen niin hurjaa vauhtia välillä tuntuu aikalailla haikealta.
No, jotenkin vaan pikkuhiljaa, lause siellä..toinen täällä.. Juteltiin puolison kanssa mitä-jos-keskusteluja. Itse kerroin avoimesti omista fiiliksistäni Eevin kasvun suhteen, joka päivä Nautin hänestä ihan sata, koska tiedän että aina on päivä vähemmän aikaa kun hän on vielä Pieni. Vaikka ajattelen kauhulla hänen vauva-aikaansa, toisaalta olen nyt kokenut sen haikeaksi kun pitänyt kaikki viimeisetkin vauvanvaatteet ja tarvikkeet laittaa myyntiin. Todella haikeaksi. Ja kun siitä vauva-ajasta ei muista MITÄÄN 🙁 So sad!
No, kerroin myös puolisolle, että sydämelläni jos ajattelisin, vauva olisi ihana ja Eeville toinen sisarus josta olisi leikkikaveriksikin (isoveli kun on jo teini), mutta kuinka en usko että terveyteni kestäisi millään raskautta (kun on siis tosi huono tälläkin hetkellä), että kestäisi tai jaksaisin pikkuvauva-ajan ym.. epäilin tosi paljon, tosi tosi paljon. En uskonut että olisi mitenkään mahdollista miettiä vauvaa vielä. Enkä uskonut puolisonkaan sitä haluavan. Vaikka toisaalta ainahan me puhuttiin, kuinka teoriassa se olisi kiva siksi taikka siksi… 🙂
No, täyskäännös tuli parisen viikkoa sitten, en edes tiedä miten. Sanoin vaan puolisolle, että ”mä ehkä sittenkin ihan pikkuriikkisen välillä mietin sitä voisko meille tulla vielä joskus vauva”. Hän vastasi olevansa järkyttynyt.
No seuraavana päivänä tyyliin hän sitten sanoikin kun oltiin menossa pulkkailemaan Eevin kanssa, että hän tossa aamulla vähän miettikin kaikkea sen vauvan suhteen… ”ei tarttisi ostaa kaikkea sittenkään uusiksi, koska onhan meillä vaunut, kaukalo ym” (ollaan siis myyty jo tosi paljon vauvakamaa). ja kertoi kaikki mahdolliset mitä oli miettinyt :O Parin päivän päästä hän sanoi että ”sanon tämän nyt vikan kerran, ei ole sitten mitään epäselvää enää. Minä ainakin haluan sen vauvan ihan 100%. Sun pitää miettiä nyt mitä sä haluat. Jos susta tuntuu YHTÄÄN ettet ehkä haluakaan, sitten unohdetaan koko juttu. Mutta mä olen satasella mukana” :O Ohhhoh!! No, mä sitten mietin, ja mietin. Ja yölläkin mietin. Lähinnä ihan käytännön asioitakin. Olin niin palaamassa töihin. Oikeastaan jo odotin sitä jotenkin (vaikka siihen on vielä yli puoli vuotta), ainakin henkisesti olin valmistautunut. Mietin missä vaiheessa KANNATTAISI taloudellisesti ajatellen harkita sitä uutta raskautta. Olisiko parampi mennä eka töihin, ja sitten jossain vaiheessa. Vai heti. Taloudellisesti se olisi kannattavampaa mitä nopeammin, sen parempi. Koska saisin vielä Eevin kotona hoitamisestakin sentään JOTAIN + sitten uusi äitiyspäiväraha vauvasta. Jos taas menisin välillä töihin, Eevi totuttelisi ensin päiväkotiin, sitten taas joutuisin rempomaan sen sieltä pois.. ei hyvä 🙁 + en saisi sitten Eevin kotona hoitamisesta latin latia, mikä olisi meidän taloudessa tosi huono juttu.
No, juteltiin näistä kaikista ja mun jaksamisesta ja päädyttiin siihen että voitais yrittää. Mä itse uskon vakaasti siihen, että Jumala tietää saadaanko me yksi vauva vielä vai ei. Jumala tietää jaksanko mä kantaa sen taakaan, saadaanko me taas haastava vauva vai annettaisko mulle ekan kerran kokea helpompi vauva? Jumala myös sen päättää MILLOIN meille se suotaisi, jos suotaisiin. Turha mun on miettiä milloin. Turha mun on miettiä jaksanko sen tai tän asian. Tai mitä sitten jos. Jumalan tahto sen näyttää miten meidän elämä on Tarkoitettu.
Bio isän kanssa on keskusteltu ja hän on jo ihan innoissaan. Nyt odotellaan käytäntöä.. sitten eka yritys, pari viikkoa. Toisaalta odotan kauheesti ja ihan innoissani jos tulenkin raskaaksi, toisaalta ihan kauhun sekaisin tuntein 😀
Tunteiden vuoristorataa….