Kategoria: synnytys

Ensimmäiset päivät vauvan kanssa

Ensimmäiset päivät osastolla olivat hmm..haastavia. Toisaalta ihanaa tutustua masun ulkopuolella pieneen vauvaamme, toisaalta mulla oli KAUHEA ikävä kotiin, KAUHEA ikävä puolisoa ja KAUHEA ikävä poikaani. Aikamoista itkua oli osastopäivät siis senkin puolesta  🙁 

Pidin vauvaa koko ajan vierihoidossa, iholla pelkkä vaippa päällä..tai korkeintaan löysässä kapalossa. Ihanaa oli vain pesiä hänen kanssaan, eikä ollut kiire mihinkään, eikä maailmassa ollut mitään muuta kuin me, siinä hetkessä  😎

 

Imetys alkoi siinä mielessä hyvin, että vauva osasi hyvin hamuilla tissiä. Nännipihani ja nännini oli vain sen verran suuri hänen suuhunsa, että hän tarvitsi apua joka kerta oikean imuotteen saamiseksi. Onneksi sain paljon apua kätilöiltä. Imuote ei useinkaan ollut ilmeisesti oikea, koska imetys SATTUI..eikä kovin vähääkään, vain AIVAN JÄR-JET-TÖ-MÄN PALJON !!  😯  Koko keho varpaista hiuksien tyveen asti oli sähköiskujen ja kivun kourissa, yritä siinä sitten nauttia imetyshetkistä vauvan kanssa. 

Kätilöt kävivät auttamassa ja opastamassa yhtenään, koska en kivun kanssa pärjännyt. Itse opiskelin ohjevihoista oikean imuotteen tunnistamista, mutta oli se vaan niiiiin vaikeaa. 

Vauvalta mitattiin kolme-neljä kertaa verensokeri tuona aikana, raskausdiabeteksen takia. Yhden kerran arvo oli vähän huono, muttei silloinkaan liian huono. Lisämaitoja EI tarvittu 🙂 

Meillä oli ensimmäisenä päivänä kahden hengen huoneessa huonetoveri poikavauvansa kanssa, mutta he -onneksi- kotiutuivat samana päivänä. Tuokin aika (aamusta iltapäivään) tuntui tosi pitkältä  😕  Oma vauvani kun huusi kurkku suorana, koin sen jotenkin tosi ahdistavana että häiritsemme tuota toista perhettä ja heidän vauvansa unia. 

Onneksi jäimmekin yöksi kaksin vauvani kanssa, koska hän sai jotain ihme huutokohtauksia monta kertaa yössä! Huusi karrella, eikä rauhoittunut millään. Imetys oli kamalaa ja kivuliasta. Vauva huusi ja oli tuli kuuma. Jouduin hälyttämään yökön paikalle, ja hän mittasikin kuumeen vauvalta. Vauvalla oli lämpö selvästi koholla, muttei liikaa. Hän auttoi imetyksen käyntiin, että vauva saa nestettä. Ja rauhoitteli minua siitä että vaikka vauva huutaa kovasti, kaikki on ihan kunnossa. Päästiin rauhoittumaan ja takaisin yrittämään nukkumista. Yövalo piti olla päällä koko ajan. Joka kerta kun yritin sammuttaa sitä, vauva alkoi huutamaan kuin hyeena  😯  ei kai tuon ikäinen voi pelätä pimeää??..juurihan hän tuli kohdusta! ..siellä ei taatusti ole valoa!! 

Itse hikoilin aivan litimäräksi kaikki vaatteet päivät ja yöt. 

Join älyttömiä määriä, ja verensokerit selvästi laski edelleen HYVIN herkästi. Kättärillä ei kuitenkaan ollut äideille tarjolla mitään ”huikopalaa”, vain pelkästään nuo aamiainen, lounas, päivällinen ja iltapala. Itse tarvitsin kuitenkin parin tunnin välein syötävää, tai verensokerit tippuivat ja taju meinasi lähteä. Kätilöt neuvoivat ottamaan edelliseltä aterialta ylimääräistä (esim.leipää) huoneeseen. No, eihän ne säily margariineineen, juustoineen ym. Joten puolison oli tuotava kotoa/kaupasta mulle evästä ja lisä juotavia. Hän toikin muovikassillisen hedelmiä, smoothieita, ym helposti syötävää + hyvin säilyvää 🙂 

 

Meitä kävi katsomassa päivittäin ihmisiä, onneksi kaikki eivät kuitenkaan ”änkeneet” sairaalaan, vaan osa malttoi odottaa kotiin pääsyä 🙂 Kiva oli kuitenkin että sairaalassakin kävi vieraita, meni aika hieman nopeammin. Kaikkein eniten kuitenkin odotin vain puolisoani, ja poikaani visiitille..kaipasin heitä niiiiiin kovasti! Hetken oli taas helpompi olla kun he olivat siinä, niin ihana ja turvallinen olo. 

Kotiin olisimme päässeet jo aiemmin, mutta joku rokotus (en nyt muista mikä sen nimi oli) piti antaa vauvalle tietyn ikäsenä. Sen takia olisimme sitten joutuneet tulla sairaalalle uudestaan takaisin. Joten päätimme että ollaan se yksi yö lisää, saadaan aamusta rokote ja sitten päästään kotiin eikä tarvitse miettiä takaisin tulemista sen puolesta 🙂 

Ai että oli ihana tunne, kun vihdoin saimme luvan kotiutua. Lääkäritarkastuksessa kaikki oli mainiosti, rokotteet kunnossa. Kätilömme kirjoitti paperit kuntoon. 

Meillä oli aivan mielettömän ihana kätilö loppuajan. Hän piti minulle yksityisluennonkin opiskelijansa kanssa imetyksestä, imetysasento ja imuotteesta demostraatiota ym. Aivan MIELETÖN ihminen!! Niin intohimolla tekee tuota työtään! 🙂 

 

Kun puolisoni tuli hakemaan meitä kotiin, olin pakannus kaiken jo valmiiksi. Puimme vauvan yhdessä ja pakkasimme hänet kaukaloon. Kävimme koputtamassa kätiöiden kanslian ikkunaan, oma kätilömme tuli hyvästelemään ja halasi meitä molempia oikein olan takaa  😀  Toivotti Onnea ja jaksamista vauva-arkeen. 

 

Autoon päästyämme minut kohtasi aivan mieletön haukeus, jopa surullisuus..tyhjeeden tunne. Sinne jäi masuni, kaipasin jopa masuvauvaani, raskautta.. Itkin takapenkillä ja katselin haikein mielin syksyistä maisemaa. 

Puolisoni ajaessa ihmetteli mikä on. ”Kun mulla on ikävä mun masuvauvaa” 

  • No siinähän se istuu kaukalossa sun vierellä!

”No niin, mut en tunne sitä enää mun mahassa” 

  • Ootko nyt vähän hassu? 

”Nyt sä et yhtään enää välitä musta kun mä oon vaan MINÄ, eikä vauvaa oo enää mun sisällä! Nyt sä välität vaan vauvasta etkä musta enää yhtään!” 

  • Tietenkin mä välitän ja rakastan sua ihan yhtä paljon kun ennenkin! Ei se muutu siitä mikskään vaikka vauva onkin nyt ulkopuolella. Oot kyllä ihan hassu! 

”No hyvä on sitte. Enkä oo HASSU! Varmaan hormoonit!” 

 

Kyllä se siitä rauhottui, ja hetken päästä olikin taas hyvä mieli ja suuri odotus päästä Omaan Kotiin.

Päästä poikani luo. Koiriakin jo ikävä. Omaa kotia ja omia tavaroita, omaa sänkyä ja oman kodin tuoksua.

 Outoa tuoda VAUVA sinne. Vaikka toisaalta niin Luonnollista, toisaalta niin Outoa. Ihanaa… vauvamme on vihdoin kotona! 

Synnytys 2/2

Kun päästiin synnytyssalin puolelle, jopa niissä hirveissä supistuksissani vähän kauhistuin, NOIN kauhea määrä kaikkia laitteita, letkuja, hoitovälineitä, ruiskuja, mitä kaikkee.. ja VAUVAN SÄNKY  😯  Niin joo..sitähän varmaan tarvitaan kohta  😆 
Kätilö oli hälyttänyt jo anestesialääkärin, jolla kesti hetki saapua. Supistukseni olivat Tens-laitteesta huolimatta jo niin kivuliaita, että koko kehoni vaan tärisi ja sätkin holtittomasti ja huusin ja itkin  🙁 todella sietämätön kipu! Supistuksia tuli tuolloin jo aivan yhtenään, väliä ei juurikaan enää ollut. Olin 7-8cm auki jo   🙂  Onneksi pian anestesialääkäri marssi sisään. Hän totesi supistuskipuni nähtyään, ettei voida odottaa supistusten välejä epiduraalin laittamiseksi, koska sellaisia ei näemmä ole, on vain jotenkin saatava homma hoidettua. Hän oli aivan mielettömän ammattitaitoinen ja potilaslähtöinen, kertoi ihan koko ajan mitä teki ja se rauhoitti minua ja hän sai hyvin epiduraalin laitettua. 

Ai mikä autuus levisi koko kehooni! Ei pienintäkään kipua enää missään  😛  😛  😛  Paine vain tuntui, mutta kivut olivat tiessään. 

Päätimme koittaa puolisoni kanssa -joka oli myös äärimmäisen uupunut- vähän levätä ja kerätä voimia edessä olevaan koitokseen. Itse taisin torkahtaa, tai ainakin kävin tajunnan rajamailla, ja hänkin torkahti varmaan vartiksi. Teki hyvää! Kohta kätilö tulikin taas tarkistamaan vauvan käyriä. Hänellä laski vähän väliä sykkeet vähän liian alas (alle 100) jopa silloin kun ei ollut supistus käynnissä. Kätilö arveli tämän johtuvan siitä että vauvalla olisi napanuora kaulan ympäri  😯  Pelästyin että vauva kuolee (mitä olin pelännyt siitä päivästä lähtien kun plussasin), mutta hän rauhoitteli minua että 80%:lla vauvoista on napanuora kaulan ympäri. Se on niin huokoista ja joustavaa, ettei aiheuta mitään vaaraa. Esikoisellani oli myös napanuori kaksi kertaa kaulan ympäri, ja hänellä se todellakin aiheutti vaaraa, ja hän syntyi sinisenä eikä heti hengittänyt. Siitäkin johtuen pelkäsin kovasti. 

Vauvan syke ja supistus käyrää synnytyssalista vähän ennen syntymää

Kätilö kyseli supistaako, painaako, tuntuuko ponnistamisen tarvetta. Kyllä oli paineen tunne alhaalla, mikä voimistui kaiken aikaa. Hän tsekkasi tilanteen pariin kertaan. Ensin 9cm auki -> siirryin vuoteesta sängyn viereen (pidemmälle en seurantamonitorien piuhojen takia olisikaan päässyt) pystyasentoon, että painovoima tekisi tehtävänsä. Tämä auttoikin, ja aloin tuntea voimistuvaa painetta koko ajan enemmän ja enemmän 🙂 Minulla oli myös kova pissahätä, kätilö suositteli yrittää käydä vessassa, piuhoja irroiteltiin ja vessaan..mutta en saanut pissattua. Kova hätä, mutta se ei vaan tullut ulos  😮  Hän ehdotti katetrointia. Kauhistuin. Ei missään nimessä. Esikoisen synnytyksessä minut katetroitiin, koska en muuten kuulema ”koskaan enää pystyisi pissaamaan”  😯  ja se sattui ja kirveli ja poltti enemmän kuin suunnilleen koko synnytys! Aivan järkky kipu!! Joten ei ei ja ei! 

Hetken päästä kun olin seisoskellut sängyn vieressä varmaan jo ainakin tunnin, pyöritellyt lantiota ja välillä nojaillut sänkyyn kun jalat ei enää meinanneet kantaa, pyörrytti ja päätä särki. Taas tsekatttin tilanne, ja sitten kätilö sanoi ”voit alkaa ponnistaa seuraavan supistuksen tullessa” Ääääk, enkä voi!  😯  Kauhistuin koko ajatuksesta. Taas kerran vanhat traumat pukkaa pintaan. Hän kuitenkin rauhallisesti kertoi mitä voisin tehdä, puhui asiasta kuin leivästä ja maidosta.. sai sen kuulostamaan siltä että mikäs siinä sitten. Ensimmäinen ponnistus.. huiii. Seuraavaan enemmän voimaa… ääh, hirvee paine! Hän kannusti koko ajan ja neuvoi mitä tehdä. Koitimme välillä kyljelläänkin. Ei ollut sen luontevampi. Selälleen ja reisistä kiinni ja taas supistuksella. Se hengitys siinä oli tosi vaikeaa! Oli siis se ponnistaminen ja sen aiheuttama kipukin  😆  mutta se hengitys juttu oli musta henkisesti jotenkin haastavin  😯 

Voimat alkoivat loppua, mutta kätilö kertoi jo näkevänsä vauvan pään ja sanoi että ”tällä on tukkaa”  😎  Siitä sain voimaa ja yritettiin vaan uudelleen. Puoliso kannusti koko ajan vieressä ja onneksi, koska itsellä meinasi usko loppua. En selviä tästä, en saa vauvaani pihalle sieltä! Taas KOVA ponnistus, kaikki voimat peliin! Ääh, hirveeeeetä!! ”Pää tulee tulee, puolivälissä, vielä vähän” Ei, ei riittänyt voimat eikä happi. ”Seuraavalla, tulee tulee piiiiitkä ponnistus”. 

Ponnistin kaikin voimin ja äääääääääää, repeeen! Hirvee pakokauhu, alan rimpuilla ja haukkoa henkeä, huudan kurkku suorana. Vauvan pää on jo puoliksi ulkoa, mutta kipu on jotain niiiiin järkyttävää että luulen olevani jo puoliksi kuollut, happi loppuu, aivan karsea paniikki!! Huudan ja rimpuilen. Puoliso yrittää täysillä saada mua rauhoitettua. Kätilö taistelee pitäen vauvan päästä, ja rauhoitellen mua. Yritin jotenkin siinä paniikissa jarruttaa sitä tyyliin takaisin sisään  😯  siinä oli joku niin HIRVEÄ kipukohta, että ei vaan järki eikä mikään toiminut, joku alkukantainen tila tuli päälle. Puoliso sanoi jälkikäteen, että mulla oli mennyt huuletkin ihan sinisiksi siinä. Siltä se tuntuikin, kuristun, kuolen, en saa happea ollenkaan..kuin joku olisi kuristanut kaulalta kaikin voimin  😯  Seuraavalle supistukselle kätilö oli saanut sen verran rauhoitettua, ja palautettua mut samaan maailmaan takaisin, että keräsin kaikki voimani ja keskityin, pelotti että kuolen siihen kipuun, mutta jotenkin kuitenkin pystyin ajattelemaan että kun saan vauvan ulos, se helpottaa. Niinpä ponnistin vielä kerran TÄYSIÄ ”pää on syntynyt” Jeeee!! Ja koko loppu keho vain holahti sieltä kun pikkasen ponnistin. Vauva nostettiin ikäänkuin väärinperin, pylly ja haarat levällään meistä katsottuna. Puoliso sanoi hiljaa ”se on tyttö” samaan aikaan kun itse henkäisin ”tyttö” <3 <3 <3  Onneksi olkoon, TYTTÖ tuli! Aah TYTTÖ, meille! Siis meillekö tuli TYTTÖ?!?  😎  Kun näin vain vilauksia vauvasta, hän vaikutti heti niin tutulta, niin luontevalta.. siinä meidän tyttö! <3 

Vauvalta pujotettiin napanuora kaulan ympäriltä. Puoliso sai leikata napanuoran 🙂 Sitten vauva laitettiin reisieni päälle. 

Siinä sinä olet, minun tyttöni <3  Meidän rakas tyttäremme <3 Niin kauan kaivattu, niin kauan odotettu, siinä sinä Vihdoin olet, täällä meidän luonamme <3 

 

Hänet laitettiin paitani sisään. Hän sai olla rinnallani ihanan pitkään. Hän pääsi pian koittamaan ensi kertaa tissiä, miltä oman äidin maito maistuu. 

Hienosti osasi hamuta rintaa. Ensimmäinen ateria onnistui hienosti. 

 

Häntä alettiin pestä. Puolisoni sai pestä hänet kätilön ohjeistaessa vieressä. Hänelle annettiin K-vitamiini piikki, mitattiin lämpö, otettiin verensokeri.

 

Minun piti sillä välin käydä suihkussa, ja yrittää pissata. Ei onnistunut. Yritin kaikissa eri asennoissa, suihkussa, pöntöllä, suihkutuolissa, seisoviltaan, kyykyssä. Ei Onnistu. Suihku kiinni, avaan oven ja sanon kätilölle ”haittaako ettei onnistu”. Hän tulee suihkutilaan ja kertoo että olisi nyt onnistuttava tai pitää katetroida.  😯  äääk! Siis yritän vielä. Lotrasin vaikka kuinka kauan, yritän ja yritän. Lamaannus. Ei vaan ON-NIS-TU  🙁  Kuivasin ja ulos suihkusta. Kätilö kertoo että on pakko katetroida. SElitän paniikissa traumani. Hän selittää ihmessään tästä, ettei katetroinnin pitäisi tuntua lainkaan. Uskallan lopulta yrittää ja hän tekee sen. Ei satu, ei tunnu miltään  😯  🙂  Pissaa tulee yli puoli litraa ja mikä helpotus 🙂 Saadaan aamiaista, puolisoni saa hakea meille. Hän hakee minulle, itselleen ei kuulema maistu. Syön ja saan ihanaa kuumaa kahviakin 🙂 

Meidät siirretään osastolle. Olisimme saaneet perhehuoneenkin, mutta kotona on 13vuotias esikoinen ja 3 koiraa. Puoliso saattaa meidät osastolle ja haikein, mutta väsynein mielin lähtee kotia kohti. Tästä se alkaa, meidän yhteinen matka vauvaperheenä, tutustuen tähän ihanaan pieneen ihmisentaimeen <3 

 

 

Synnytys 1/2

Olin kärvistellyt pari yötä valvoen kovissa menkkakivuissa, jotka selvästi yltyivät supistuksiksi. Kuitenkin aina aamun tullen hiipuivat pois  😐  Yritin tehdä kaikkea mahdollista ylläpitääkseni/yllyttääkseni niitä, mutta ei auttanut. Nukuttua en juurikaan saanut, pari tuntia siellä täällä aamun koittaessa vasta.

Meillä oli sovittu kontrollikäynti viralliselle lasketulle ajalle 18.10. raskausdiabeteksen vuoksi. Sinne mentiin ja tilanne kohdunsuulla todettiin sen verran epäkypsäksi, ettei käynnistystä suositeltu. Kohdunsuu oli kyllä auki 2cm, mutta niin ylhäällä, että käynnistyksen aloitettaminen esim ballongilla olisi hankalaa.

MUTTA, ultratessaan vauvan tilannetta lääkäri huomasi että lapsivettä onkin melkoisen vähän. Siitäpä sitten soitteli erikoislastenlääkärille konsultaatiota. Hän oli sitä mieltä että lapsiveden vähyyden vuoksi (sekä taustalla vielä radi), olisi syytä käynnistää synnytys eikä uskalla jäädä odottelemaan. Hän itse oli erikoistunut kaksoisballongin käyttöön, ja suosittelikin juuri sitä menetelmänä.

Sellainen sitten laitettiin ja sen kanssa lähdettiin kotiin odottelemaan että alkaa tehdä töitään.

Kotiin päästyämme supistukset alkoivatkin aivan urakalla, ja ravasin ympäri kämppää niiden kanssa. Aina supistusten tullessa heijailin lantiota nojaten lähimpään seinään/tasoon tms. Sitten ne alkoivat olla niin kipeitä että olin jo polviltani niitten kanssa sängyn päällä kyyneleet silmissä. Otin panadolia 1000mg. 20min päästä supistukset hiipuivat taas pois  😯  Panadolko sen tekee?

Meidät oli käsketty Kättärille klo 20:00 illalla tsekkaukseen, mikä ballongin tilanne on.  Äitini tuli tänne pojan kaveriksi ja lähtivät viemään kolmea koiraamme iltalenkille kun lähdimme ajelemaan sairaalalle. Käytiin siellä käyrillä ja ne oli ok. Kysyin eivätkö tsekkaa ballongin tilannetta. Eivät kuulema, pitää itse katsoa. Mennä vessaan ja nykiä. Sanoin mistä tiedän etten nyi liian kovaa ja riko jotain  😆  Hän sanoi, ettei se ole mahdollista. Jos kohdunsuu on tarpeeksi auennut ja pehmennyt, se antaa myöten ja vekotin tulee ulos.

 

Noo, eikun vessaan. Nyin sitä pikkusen, jännitti niin pirusti  😆  Sitten nyin vähän enemmän , koska selvästi joku sisällä antoi myöten. Sitten otin paremman otteen (koska letku mikä sieltä tulee ulos oli tosi liukas ja limainen  😎  ) ja päätin koittaa vielä vähän ettei enää antaisi myöten. No, justiin kun se alkoi sattua aika kovasti, säikähdin ja yritin työntää sitä takaisin -nerokasta eikö?!  😆  niin siihen se jäi, käteen kera kauheiden veri klönttien (nyrkin kokosten!!) ja siinäpä sitten ihmettelin että mitäs nyt?!? Punaista nappia painelemaan ja kätilö sieltä kiiruhtaa paikalle. ”tää jäi käteen” sanoin sille hengästyneenä  😆  ja hän sitten vaan otti sen vippari roskiin. ”Mites nää klöntit, onko ihan normaalii?” -Joo on, ihan normaalia. Siitä sitten putsasin kaikki paikat, mukaan lukien lattiat ja pöntön, housut jalkaan ja kertomaan käytävällä odottavalle puolisolleni että mepä ei lähdetäkään kotiin  😎  Hän oli juuri kirjottanut viestin äidilleen että lähetään kotiin sieltä vielä, ei ollut ehtinyt painaa lähetä-nappia -onneksi!  😆
Ite naputin omalle äidilleni viestin, että tänne jäätiin.

 

Siitä sitten siirryttiin Kättärin käynnistysosastolla huoneeseen, jossa ei onneksi ollut ketään muuta. Puolisolle saatiin myöhemmin patjakin sinne että sai lepuuttaa kipeää selkäänsä (kun pitkään joutunut tuoleilla istumaan, selkä tulee tosi kipeäksi) ja hetkeksi laittaa silmänsä kiinni.

Mulla puhkaistiin kalvot sitten heti kun huoneeseen päästiin. Lapsivettä ei kyllä kauheasti tullut, että todellakin oli hyvä että synnytys alkoi etenemään!

Päästiin puolison kanssa iltapalallekin siinä vielä. Hänellä oli omat eväät mukana, mä sain kättärin puolesta. Ihanaa oli istua vielä kerran kahdestaan rauhassa, pimeä Helsinki ikkunoiden takana. Ei vielä kipuja, sai tehdä itse sellaisen iltapalan kuin halusi, viimeinen ateria ennen h-hetkeä. Vähän niinkuin viimeinen ehtoollinen  😆

SEn jälkeen alkoikin tapahtua vauhdilla. Supistuksia alkoi tulla, ja pian muuttuivat säännöllisiksi ja voimistuivat. Kellottelin niitä jollain löytämälläni app:llä. Sain kuumavesipullon selän supistuskipuihin, se helpotti ihan kivasti. Kätilö koko ajan hoki suihkuun menemisestä, mua ei vaan jotenkin houkuttanut.

Pian ei paljoa pullot auttaneet. Kätilö kysyi haluaisinko kokeilla TENS-laitetta. Olin kuullut siitä paljon hyvää, ja koska kipuni olivat lähinnä selässä, uskoin sen voivat auttaa. Hän kiikuttikin sen pian ja asensi tarrat selkääni ja näytti miten laite toimii. TENS:in avulla pärjäsin tosi hyvin! 🙂 Kestin tosi hyvin kovatkin supistukset, vaikka lopulta kyllä kivut vei niin jo jalatkin alta ja sumensivat näön, etten enää kestänyt! Puoliso haki kätilön, enkä edes nähnyt häntä..niin kivuissa olin! Hän soitti synnytyssaliin, ja lähdimme sitten sinne. Tuntui oudolta, että mun piti KÄVELLÄ sinne, hyvä kun pysyin pystyssä. Tuntui että lyyhistyn joka askeleella ja taju lähtee, silmissä sumeni niin etten nähnyt enkä kuullut supistuksen tullessa MITÄÄN.